Tuhannet vanhemmat antavat itselleen joka päivä lupauksen: ”Tänään en huuda. Tänään olen rauhallinen, viisas ja kärsivällinen”. Mutta aamu kuluu, lapsi kieltäytyy jälleen pukemasta takkia, vetää kissaa hännästä tai kaataa mehua juuri pestyä lattiaa – ja kärsivällisyys alkaa rakoilla. Tuttua?

Rakastamme lapsiamme loputtomasti, mutta joskus viha valtaa meidät täysin. Ja joka kerta, kun ääni murtuu huutoon, sisälle jää epämiellyttävä jälkimaku: ”Miksi en taas hillinnyt itseäni?”.

Voiko oppia ei suuttumaan? Voi. Mutta siihen täytyy katsoa syvälle itseen, ymmärtää, mikä tarkalleen laukaisee ärsytyksen mekanismin, ja oppia reagoimaan toisin lapsen temppuihin, kiukutteluihin ja protesteihin.

Miksi viha on meitä vahvempi?

Kuvittele: tulet kotiin rankan päivän jälkeen. Pää jyskyttää, voimia tuskin on jäljellä. Ja sitten lapsesi tekee kohtauksen, koska hänen lempilusikkansa on väärän värinen. Tai tekee läksöjä kaksi tuntia kahdenkymmenen minuutin sijaan.

Tässä hetkessä aivot, uupuneena tiedosta ja stressistä, eivät kestä. Ne kytkevät päälle ”hätätilan” – vihanpuuskan. Ja siinä me emme enää keskustele, vaan huudamme. Emme selitä, vaan jaamme rangaistuksia.

Mitä tehdä, jotta ei menetä malttiaan?

Muista, että edessäsi on lapsi

Kyllä, kuulostaa itsestään selvältä. Mutta joskus odotamme lapsilta aikuisten käytöstä: logiikkaa, itsekontrollia, vastuullisuutta.
Lapset elävät tunteilla. Heille on vilpittömästi tärkeää, minkä värinen lusikka on kädessä. He haluavat todella vielä yhden iltasadun. He eivät osaa hallita tunteitaan niin kuin aikuiset.

Sinun vihasi kertoo odotuksestasi, että lapsen ”pitäisi käyttäytyä toisin”.

Mitä tehdä? Hengitä syvään ja sano itsellesi: ”Hän ei tee sitä tahallaan minulle. Hän on vain lapsi. Minä olen aikuinen, minun päätettävissäni on, miten reagoin.”

Kuvittele, että vieressäsi on vieras lapsi

Ystäväsi lapsi kaataa mehua sohvalle. Huutaisitko hänelle? Todennäköisesti et.
Mitä tehdä? Kokeile muuttaa näkökulmaa: kuvittele, ettei se ole sinun lapsesi, vaan veljenpoika, naapurin poika, joku lapsi leikkikentällä. Tämä tekniikka auttaa poistamaan ylimääräisen emotionaalisen latauksen ja reagoimaan rauhallisemmin.

Pidä tauko

Kun tunnet vihan jo lähestyvän, pysähdy.
Kolme hengenvetoa. Kolme sekuntia hiljaisuutta.
Jos tarpeen – poistu huoneesta, juo vettä, laske kymmeneen. Viha on kuin kiehuva vedenkeitin: jos sen ottaa pois liedeltä, se lakkaa viheltämästä.

Mitä tehdä? Ota käyttöön sääntö: ”Hengitän ensin – sitten puhun”.

Vaihda huuto kuiskaukseen

Paradoksi: mitä kovemmin aikuinen huutaa, sitä vähemmän lapsi kuulee häntä. Mutta kun äiti tai isä alkaa yhtäkkiä puhua hiljaa, se herättää yllätyksen vaikutuksen.
Mitä tehdä? Sen sijaan, että korottaisit ääntäsi, kokeile laskea sen kuiskauksen tasolle. Se ei ainoastaan vähennä jännitystä, vaan saa lapsen myös kuuntelemaan.

Kysy itseltäsi: ”Mitä hän tuntee?”

Jokainen lapsen käytös on viesti. Kiukuttelu, itku, itsepäisyys – se on kieltä, jolla lapsi puhuu:
Mitä tehdä? Kokeile olla suuttumatta, vaan kysyä: ”Miksi hän käyttäytyy niin? Mitä hän nyt tuntee?”.

Kun aikuinen huomaa lapsen tunteet, tilanne lakkaa olemasta ”konflikti” ja siitä tulee mahdollisuus auttaa.

Pidä huolta tasapainosta – huolehdi itsestäsi

Väsynyt, kuormittunut, emotionaalisesti uupunut vanhempi ei voi olla kärsivällinen.
Lapsi tarvitsee vanhemman, joka voi hyvin, eikä sitä, joka viimeisillä voimillaan taistelee kärsivällisyyden puolesta.

Entä jos jo huusit?

Emme ole täydellisiä. Joskus kärsivällisyys pettää ja viha purkautuu ulos. Tärkeintä on ei sivuuttaa sitä
Myönnä virhe – sano: ”Anteeksi, en halunnut suuttua niin.”
Keskustele tilanteesta – ”Minua ärsytti, ettet kuunnellut. Yritetään ratkaista tämä toisin.”
Näytä, että osaat korjata virheet – lapsi oppii esimerkeistä, ei sanoista.
Kun aikuinen myöntää tehneensä virheen, hän ei menetä auktoriteettiaan, vaan opettaa lapselle terveellistä vuorovaikutusta ja anteeksipyytämisen taitoa.

Yhteenveto: viha ei ole vihollinen, mutta ei myöskään ystävä

Suutumme, koska emme ole välinpitämättömiä. Haluamme lastemme kasvavan kiltiksi, kasvatetuiksi, itsenäisiksi.
Mutta jos jokainen päivä muuttuu taistelukentäksi, kannattaa kysyä itseltäsi: ”Halunko olla oikeassa – vai onnellinen?”
Jokainen päivä on mahdollisuus reagoida uudella tavalla. Valita ymmärrys, ei vihaa.
Valita rauha, ei ärsytystä.
Valita rakkaus, ei pelkoa.

Ja silloin lapsesi kasvaa paitsi tottevaiseksi, myös itsevarmana, onnellisena ja ymmärtäen, että äiti ja isä – se on paikka, jossa häntä aina rakastetaan, jopa silloin kun hän tekee virheitä.